Kun kukaan ei tunnu ymmärtävän

 

Te olette kylmäkiskoisia. Eikö perhe ole sitä varten, että perhe pitää yhtä ja auttaa toisiaan? Te vaan jatkatte elämäänne eteenpäin kyvyttöminä ymmärtämään ja auttamaan. Teillä ei ole aikomustakaan auttaa. Te ette halua edes yrittää auttaa. Te vaan seisotte tumput suorina. En pysty ymmärtämään teitä, kun ette te huolehdikaan minusta ettekä turvaakaan selustaani. Te vaan päästätte minut putoamaan. Teille on ihan saman tekevää, vaikka minuun sattuu. Minuun sattuu fyysisesti ja psyykkisesti, mutta teidän on vaikea ottaa tätä tietoa tosissanne. Ette te usko, ette vaikka minä kuinka yritän sanoa ja selittää. Te mieluummin syytätte minua. Teidän mielestä minä itse luon oireeni.

Yritän tulla ymmärretyksi ja autetuksi, siksi puhun ja selitän. Yritän saada teidät ymmärtämään. Yritän saada teiltä myötätuntoa. Sanani eivät saa vastakaikua. Sanomiseni kyllä ärsyttää teitä, mutta siitäkin huomaan, että te ette vain ymmärrä. Minun koko elämäni terveyteni ja hyvinvointini on vaakalaudalla. Teidän ärsyyntyneisyytenne ei ole siis mitään sen rinnalla, että minun elämäni on pilalla lopullisesti. Minusta tulee isona syrjäytynyt. Mutta kun jaan tämän ajatuksen teidän kanssanne, ei se hetkauta teitä yhtään. Oletteko te ihmisiä vai patsaita? Olette kuin ne hyvät, jotka tietävät vääryyttä tapahtuvan mutta ette tee mitään.

Kokemus vähättelystä ja yksin jäämisestä saa minut surulliseksi ja vihaiseksi. Tällaista ei omalta perheeltään olisi odottanut. Ei riitä että lääketiede hylkää. Sen lisäksi oma perhekin näyttää minut hylkäävän. Ei riitä, että terveys on hylännyt minut ja jättänyt jälkeensä vartalon jossa kivut risteilevät ja vierailevat päivittäin. Sen lisäksi minun pitää kantaa ja kestää tämä kaikki aivan yksin.